"Äiti on semmonen oljenkorsi": Kuuden nuoren kokemuksia sosiaalisesta tuesta ja sen merkityksestä päihteiden käytön lopettamisessa

Tutkielmassani tarkastelen kuuden avokuntoutuksessa olevan nuoren kokemuksia heidän saamasta sosiaalisesta tuesta päihteidenkäytöstä kuntoutumisessa ja sitä, miten he kukin ovat kokeneet saamansa tuen merkityksen. Olen kiinnostunut myös siitä, millaisia eri tukimuotoja heitä auttaneet tahot ovat käyttäneet ja miten hyödyllisinä he itse ovat kokeneet eri tukimuodot. Nuoret ovat myös itse määritelleet omasta näkökulmastaan hyvän sosiaalisen tuen. Aineistonkeruumenetelmänä olen käyttänyt teemahaastattelua ja verkostokartan laatimista. Haastattelin yhdessä opiskelukaverini kanssa nuoria niin, että itse haastattelin neljää ja kaverini kahta nuorta. Pyysimme nuoria myös kirjaamaan verkostokarttaansa sen mukaan, että he asettivat itseään lähimmäksi henkilöt, jotka kokivat tärkeimmiksi. Tämän lisäksi käytin kesällä 2005 nuorista kerättyjä tietoja avokuntoutuksen toimivuuteen liittyen sekä avokuntoutuksessa tehtyjä kirjauksia avokuntoutusajalta. Jokainen haastattelemani nuori koki sosiaalisen tuen merkitykselliseksi oman kuntoutumisensa kannalta. Suurin osa nuorista piti tärkeänä saamaansa henkistä tukea ja arvostustukea. Henkinen tuki tarkoittaa tässä yhteydessä lähinnä keskustelutukea. Näitä tukimuotoja nuoret kokivat yleensä saavansa parhaiten sukulaisiltaan ja ystäviltään. Tärkeänä nuoret pitivät myös tietotukea, jota he kokivat saavansa yleensä päihdealalla työskenteleviltä työntekijöiltä. Yleisesti aineellista tukea ei mainittu tärkeänä osana kuntoutumista. Tulokseni viittaavat siihen, että nuoren kuntoutumiseen vaikuttaa välittömästi sekä henkinen tuki että arvostustuki, kun taas tietotuki ja aineellinen tuki vaikuttavat välillisesti. Kaikilla nuorilla oli laaja sosiaalinen verkosto, mikä kävi ilmi heidän tekemistään verkostokartoista. Verkoston koolla ei ollut merkitystä tuen saamiseen; samanlaisia tuloksia on saatu myös aiemmin tehdyissä tutkimuksissa. Verkostoon kuitenkin tukeuduttiin eriasteisesti kuntoutumisen aspektista katsottuna. Nuoret erosivatkin toisistaan siinä, miten paljon he käyttivät lähiverkostoaan hyväksi tuen saamiseksi. Löyhä tukeutuminen johtui yleensä sitä, että lähiverkostolta ei ollut aiemmin saatu kaivattua tukea tai sitten aiempi tuki koettiin jopa negatiivisena. Tutkielmassani olen tarkastellut päihteistä kuntoutumista avokuntoutuksessa mukana olleen kuuden nuoren näkökulmasta ­ heidän kokemuspohjaltaan. Jatkotutkimuksen kannalta mielenkiintoista olisi selvittää lähitukiverkoston näkökulmaa tukijana toimimisesta ja tehtävän tuomista haasteista kuntoutumisprosessin aikana